Kiitotie: Finnairin blogi

Välillä ajattelen elämää kuvina. Elävinä kuvina. Elokuvina. Käsikirjoittaja on laatinut tilanteiden kulun käsikirjoitukseen. Luonut juonen ja sitä tukevan tunnelman. Rooleihin on valittu huolella sopivimmat mahdolliset näyttelijät.

Mutta useammankin lennon jälkeen, olen joutunut toteamaan: ”Ei mennyt niin kuin elokuvissa.” Käsikirjoitus eli omaa elämäänsä. Roolit muuttuivat, eikä vuorosanoja ollut voinut opetella etukäteen. Kaiken kaikkiaan lennot ovat asiakaspalvelupuolella kuin joukko sekalaisia improvisoituja kohtauksia. Improvisaatioteatteria.

Eräällä Helsinki–New York -lennolla ensimmäinen mainittavampi kohtaus sijoittui heti esityksen alkuun. Olin vastaanottamassa matkustajia bisnesluokassa kädessäni Iittalan kristallit hopeatarjottimella. Bisnesluokan matkustajilla ei nykyään enää ole selkeitä ulkoisia bisnesluokan matkustajan merkkejä. Ikähaarukka on vauvasta vaariin. On naisia. On miehiä. Vaatetus on vapaa-ajan asuista perinteisiin liikemiespukuihin.

Yksi rouva ei oikein mahtunut mihinkään muottiin. Hänellä oli pikkuinen sievä käsilaukku, joka oli kyllä oikeassa mittasuhteessa hänen edustamaansa ”Edith Piaf” -kokoon. Kaksi jättimäistä muovikassia eivät olleet suhteessa mihinkään. Edith Piafin minulle toi mieleen myös vahva puna huulilla ja varpusmainen epävarmuutta huokuva eksyksissä oleva olemus.

Tunnustan, tunnustan. Olin varma, siis ihan varma, että hän oli tullut väärään osastoon. Tarkastuskortti kuitenkin osoitti minulle, että olin väärässä. Rouva kuului bisnesluokkaan. Piste. Kuten myös ne muovikassit. Piste, piste, piste.

Saattelin rouvan paikalleen ja tarjosin juotavaa. Hän otti minuun tiukan katsekontaktin ja puristi molemmin käsin kassien kahvoja. ”Voinko auttaa ja sijoittaa tavaranne yläpuolellanne olevaan hyllyyn?” Katse ja ote tiukentuivat entisestään.

Vieressä istunut miesmatkustaja yritti auttaa minua niin sanoin kuin elein. Näytti jopa rouvalle esimerkkiä kuinka reippaasti hän laittoi omat tavaransa hyllylle. Taaempana istuvat herrat seurasivat tilannetta ujo hymyntapainen ilme kasvoillaan. Minua alkoi naurattaa. Ajatus karkaili elokuviin. Reippaammanlaisessa komediassa minä tarttuisin nyt muovikasseihin ja tempaisisin ne hyllyyn, jolloin rouva lennähtäisi vauhdilla sinne itsekin. Tai ehkä käsikirjoittaja olisi kirjoittanut, että tarttuessani kasseihin, ne repeäisivät ja sieltä tippuisi timantteja lattialle. Se nyt olisi sitten jo seikkailuelokuva.

Palasin improvisaatioon ja kokeilin miimisiä ilmeitä ja eleitä. Huolimatta ympärilläni leijuvasta myötähäpeän aallosta, tunsin myös hetkellisen voittajolon, kun rouvan ote kirposi köydenvetokohtauksen päätteeksi. Kiitin häntä englanniksi, vaikka oli jo käynyt selväksi, ettei hän ymmärtänyt sitä yhtään enempää kuin suomeakaan. Sanoin hänelle myös: ”I`ll be back!” havahtuen siihen, että nuo kuuluisat sanat kuuluivat Arnold Schwarzeneggerille elokuvassa The Terminator.

Seuraava mainittavampi kohtaus alkoi, kun saavutimme matkalentokorkeuden. Noustessani miehistöistuimelta, jota myös jumpseatiksi kutsutaan, siitä kuului ”PHFIUU” istuinosan noustessa seinää vasten. Vielä MD-11-koneissa jumpseatiltä noustessa säestävä ääni oli ”SLÄM”! Tekniikka kehittyy, mutta on asioita, jotka ovat vielä ennallaan. Tällä lennolla sellaista edustivat Yhdysvaltoihin tarvittavat maahantulolomakkeet. Muistin ”Edithin”. Siispä Back in Business.

Siellä hän istui taas muovikassit sylissään, mutta nyt luottavaisempana, ja sain asettaa käsimatkatavarat lattialle, jotta hän voi säilyttää niihin näköyhteyden. Annoin maahantulokaavakkeet ensin vierustoverille. Hän oli yhteistyöhaluinen. Kuin mallioppilas kerta kaikkiaan. Hän esitti rouvalle passiaan. Rouva nyökkäsi passikuvalle hyväksyvästi hymyillen, mutta elekään ei viitannut siihen, että hän olisi alkanut kaivaa omaansa esille aarrekätköistään.

Osoittelin sormellani pikkuista käsilaukkua. Sitten suuria muovikasseja. Sitten osoitteluni kiihdytti tahtiaan ja sormeni heilui ympyrää, jonka muodostivat vieruskaverin passi, maahantulolomake, suuri kassi, rouva, pikkuinen käsilaukku, minä ja kynä. Vastalahjaksi sain vahvasti punatun suun muodostaman hymyn.

Tartuin pikkuiseen laukkuun ja varovaisesti aloin avata sitä. Taaemman penkin yleisö pidätti hengitystään. Tai sitten vain kuvittelin niin, koska pelkäsin rouvan reaktiota ja sitä seuraavaa mahdollista ääniefektiä.

Mutta, ah, turhaan, aivan turhaan. ”Edith” oli päässyt mukaan juoneen. Hän loihti pussukoistaan passin esille, vilautti kuvaa vieruskaverille ja ojensi sen sitten minulle. Ensimmäinen havaintoni oli: Puolan passi. Jo tällainen tiedonmurunen syvensi yhteyttämme siinä määrin, että sisälläni läiskähti lämmin läheisyyden tunne. Halusin jakaa Puola-tietouteni hänen kanssaan ja kiteytinkin sen sanaan Warsaw. Hän ei juurikaan vaikuttunut sivistykseni määrästä, joten käänsin sivuja passissa.

”Edith” oli 81-vuotias, eikä hän ollut ”Edith”. Hän oli Helena. Mikä sattuma! Riemastuin kuin lapsi. Yht`äkkiä olin viidakossa ja osasin painia krokotiilien kanssa ja huutaa ääniefektejä eläinkunnalle. Mutta koska en ollut Tarzan edes tässä improvisoidussa kohtauksessa, painoin käteni rouvan olalle ja sanoin ujosti: ”You Helena. Me Helena!” Pieni viive. Äänettömyyttä. Sitten pieni suuri kohtaus. Helena nousi seisomaan, kietoi kätensä ympärilleni ja rutisti minuun kaiken jännityksensä ja kielitaidottomuutensa. Jos silmäni eivät olisi sumentuneet omista kyynelistäni, olisin takuulla nähnyt takarivinkin matkustajien taistelevan kyyneltulvaa vastaan.

Ei se nyt ehkä mikään Titanic-kohtaus ollut, mutta kaunis hetki, joka oli ohitettava velvollisuuksien odottaessa. Seuraavaksi Mission Impossible: maahatulokaavakkeen täyttäminen. Aloitin täyttämisen passin tietojen perusteella. Samalla Helena aloitti valokuvien näyttämisen. Hänellä oli oikein valokuva-albumi. Nyökyttelin nimille ja kuville. Sanoin tietyin väliajoin mmm, ahaa, hmm, yesyes jne. Samalla mietin, miten hän ikinä laittaisi kaavakkeeseen rastit oikeisiin kohtiin. Vieruskaverikin näytti huolestuneelta, vaikka nyökkäili tahdikkaasti valokuville. Välillä Helena silitti kättäni ja minä väänsin hymyä huulilleni, joista olin hermostuksissani pureskellut huulipunat pois jo aikoja sitten.

Suljin albumin määrätietoisesti ja ojensin kynän hänelle. Osoitin kaavaketta. Vieruskaveri heilautti innostuneena omaansa osoittaakseen, että hei, nyt täytetään kaavakkeita. En voinut rastittaa oikeita vaihtoehtoja rouvan puolesta. En tiennyt, oliko hänellä rikollista taustaa tai oliko muovikasseissa niitä timantteja. Sohin taas sormellani sinne sun tänne. Tai siis vieruskaverin paperiin ja Helenan paperiin tarkoittaen, että lunttaa siitä. Please.

Päässäni pyörähti elokuvaraina käyntiin. Siinä NYPD nappaisi hänet kentällä. Helena huutaisi minulle: ”Helena!” Ja NYPD nappaisi minutkin. Taustalla huutaisivat hälytysajoneuvojen äänet, ja kuvassa meitä vietäisiin sellaisella vauhdilla, että muovikassit näyttäisivät soikeilta, meidän jalkamme eivät koskettaisi maanpintaa ja huulipunat olisivat levinneet poskiin asti.

Havahduin napsuttavaan ääneen, joka kuului kaavakkeesta pöydällä, kun vieruskaverin etusormi napsautteli kohtia joihin oikea rasti piti laittaman. Minusta kuului jumpseatmainen ääni ”PFHIUU”  helpotuksen huokauksena ja merkkinä kohtauksen päättymisestä.

Kun saavuimme New Yorkiin, vielä ovella Helena laski muovikassit käsistään ja näytti minulle valokuvaa nuoresta perheestä avoauton edessä. Oletin sen olevan kuva hänen lapsistaan ja lastenlapsistaan. Kuvittelin hänet ajelulle mukaan. Muovikasseja en saanut mahdutettua autoon edes mielikuvissani. ”Kyllä, kyllä”, sanoin. ”Kohta te tapaatte. Ihan pian. Vietätte yhdessä jännittäviä hetkiä. Ennalta arvaamattomia retkiä. Ihan mitä tahansa ihmeellistä voi tapahtua!” Vihdoin vaikenin, kun tajusin, että sanani saattaisivat kuulostaa uhkaavilta ja kummallisilta, jos hän ei olisikaan vain yksi maailman suloisimmista ja rohkeimmista kielitaidottomista mummeleista matkalla viattomalle perhelomalle.

Jos näitä improvisoituja lentonäytelmiä pitäisi nimetä, niin nimi voisi aina olla yksi mainoslauseistamme; Fly Like Never Before! – Meillä on aina ensi-ilta. The End!

Helena Kaartinen

P.S. Koska kyse ei ollut elokuvasta, ei jaeta Oscareita tai Jussi-patsaita. Koska kyseessä ei ollut luokkaretki, ei Hymypoika-patsaita myöskään voida jakaa. Mutta jos saisin jakaa, urhoollinen, improvisoiva Helenan vieruskaveri saisi ne kaikki!