Viimeinen lentoni ennen lomaa Helsingistä Moskovaan ei ennakkoon aiheuttanut minulle erityisen suuria tunnetiloja. Kolme bisnesmatkustajaa, reilu kahdeksankymmentä turistia ja puolitoista tuntia lentoaikaa. Ajankulu ei tulisi olemaan ongelma.
Olimme koneessa muuten valmiina lähtöön, mutta odottelimme Shanghaista tulevia jatkomatkustajia. Keskustelin kahden suomalaisen naismatkustajan kanssa, jotka olivat huolissaan jatkoyhteyksistään Moskovasta Ulan Batoriin. Kuuntelin haltioissani heidän suunnitelmaansa ratsastaa muutama viikko Mongoliassa. En osaa ratsastaa enkä ole käynyt Mongoliassa, mutta mielikuvitukseni auttoi hahmottamaan tapahtuman ainutlaatuisuuden. Wau! Heidän kannaltaan ajankulu oli ongelma, sillä en pystynyt lupaamaan, että he tulisivat ehtimään seuraavalle lennolleen.
Kun sitten viimein olimme jo lähempänä Moskovaa ja keräsimme kärryn kanssa roskia, kuulin huudon: ”Accident, accident!” Takakeittiö oli täyttynyt huolestuneista kiinalaisista matkustajista. Joukon keskellä lattialla oli pyörtynyt mies. Raivasin itselleni tilaa potilaan luo. Kaikki puhuivat minulle yhteen ääneen ja käteeni annettiin pussillinen pillereitä. Silmäkulmastani näin toisen ratsastajista jo kumartuneen potilaan luo. Sairaanhoitaja! Tyynen ammattitaitoisesti hän otti pääroolin. Minulle sopi hyvin toimia sivuroolissa. Olisin tyytynyt vaikka katsojan rooliin, sillä niin ihailtavaa oli rauha, lämpö ja järjestelmällisyys, jolla hän toimi. Mistään ei myöskään voinut aistia huolta mahdollisesta jatkolennon menettämisestä.
Kun mies oli vironnut ja torkkui paikallaan, hänen vaimonsa tunteet alkoivat purkautua. Hän taputteli miehensä jalkaa, paijasi kättä, kohenteli tyynyä ja kuuma, huolen ja helpotuksen kyynel kimmelsi rouvan poskella. Kosketin häntä varovasti olkapäähän. Sain vastaukseksi joukon sanoja, joita en voinut ymmärtää. Hän otti kiinni kädestäni. Oikein lujasti! Sitten hän yritti loihtia kasvoilleen jotain hymyntapaista. Kuvittelin ymmärtäväni. Sanattoman viestinnän tueksi hain hämmennyksissäni rouvalle coca-colan. Tavallaan tietysti aika outo ratkaisu, tai sitten olen mainonnan uhri. Eikö coca-cola-mainoksissa ole aina jotenkin onnellinen ja tunnepitoinen vivahde? Tämä olisi toiminut mainoksena, huolimatta siitä, että rouva ei sitä juonut.
Hän nousi paikaltaan ja halasi minua. Katsoimme toisiimme ja halasimme uudestaan. Tiukka rutistus. Samantapainen rutistus kuin mikä annetaan esimerkiksi lapselle tämän lähtiessä ensimmäistä kertaa koulutielle. Ymmärsin meidän olevan päärooleissa. Näin kuinka edessämme olevat matkustajat kurkottelivat nähdäkseen tilanteen kehittymisen. Näin kiinalaisia katseita, japanilaisia katseita, venäläisiä katseita ja amerikkalaisia katseita. Toki myös amerikkalaisen peukalon, joka osoitti ylöspäin kannustuksen merkiksi.
Suomalaiset ratsastajat olimme siirtäneet koneen etuosaan, jotta he pääsisivät poistumaan koneesta mahdollisimman nopeasti. Olen aivan varma, että niin miehistö kuin matkustajatkin, sanomatta mitään, toivoivat täydestä sydämestään heidän ehtivän seuraavalle lennolleen. Joskus sanat voivat vain latistaa tunnelman. Niitä voi tulla liikaa. Ne voivat olla vääriä. Joskus sitä vaan aistii missä mennään. Näissä tunnelmissa olisin lentänyt pidempäänkin.
Helena Kaartinen
Filed under: Finnairin blogi, Palvelu | Avainsanat:: apu, lento, lentomatka, onnettomuus, tunne, tunteet, tunti
