Yksi ammattilentäjän peruskoulutuksen tärkeimmistä oppiaineista on mittarilentäminen. Pilvessä pelkällä takapuolituntumalla ihminen kadottaa oman – ja sitä kautta lentokoneen – asentotajunsa keskimäärin reilusti alle puolessa minuutissa.
Mittarilentäminen perustuu jatkuvaan harjoitteluun ja järkähtämättömään uskoon siitä, että mittarit näyttävät oikein eivätkä omat aistit.
Lentomittareita ovat nopeus-, keinohorisontti, korkeus-, kaarto- ja luisu-, kompassi sekä pystynopeusmittari. Näiden lisäksi ohjaamossa on tietysti moottorimittarit, navigointiin ja järjestelmien hallintaan käytettävät näytöt ja kaikki hallintalaitteet.
Digitaalitekniikka ja näyttöpäätteet ovat mahdollistaneet nykyaikaisessa matkustajakoneessa näiden monien mittareiden tietojen yhdistämisen muutamaksi paljon informaatiota sisältäväksi näytöksi, mutta perusmittarilentämistä se ei ole muuttanut. Se perustuu edelleen usean tiedon seuraamiseen ja niiden avulla ohjaamiseen, siksi lentäjältä vaaditaan hyvää multikapasiteettia eli taitoa tehdä montaa asiaa samanaikaisesti.
Jotta mahdollinen mittarin vikaantuminen tai näytön väärä tieto voidaan havaita, täytyy samanlaisia lentomittareita olla useita ja järjestelmä sellainen, että mittarit saavat tietonsa eri tietolähteestä. Nykyisin lentäjä saa useimmista mittarivioista automaattisesti myös varoituksen.
Liikennelentokoneessa on kolme itsenäistä lentomittarijärjestelmää. Kapteenin ja perämiehen mittarijärjestelmä ja ns. varajärjestelmä.
Nykyisin lentäminen on siis automaation ja ihmisen havannointikyvyn jatkuvaa vuorovaikutusta, jossa mittarien toiminta on kolminkertaisesti varmistettua ja näitä seuraa jatkuvasti kaksi ohjaajaa. Varmuuden maksimoimiseksi.
Jussi Ekman
Filed under: Finnairin blogit, Turvallisuus | Avainsanat:: lentäminen, lentoliikenne, lentomittari, mitata, mittari, mittarilentäminen, mittarit
