Seikkailin internetissä ja sosiaalisen median maailmassa, kun tietokoneen alareunassa vilkkui tervehdys: ” Moi!” Huolimatta suomalaisesta kodikkaasta sanasta, keskustelun avaus tuli Mumbaista intialaiselta ex-stuerttikollegaltamme.

Vaihdoimme kuulumisia ja vertailimme työvuorolistoja. Minulla oli pitkä vapaa, eli rivillinen merkintöjä OFF.

” Wow, take off and come here. Stay with us and do some course or volunteer or something. Too many offs doesn`t suit you”, hän kirjoitti ruudulle.

Minua hymyilytti. Mietin aikaisemmin kuulemaani intialaista mielipidettä heidän kotimaastaan; Intian eri osissa puhutaan eri kieliä ja syödään erilaisia ruokia, mutta yksi mikä yhdistää kaikkia osia on vieraanvaraisuus. Minun mielestäni se oli hienosti sanottu.

Tekemisen tahtotila kasvoi ja sanat viuhuivat näytölle. Nyökyttelin ja veivasin päätäni intialaisittain myönteisyyden merkiksi kuunnellessani myös Bollywoodin tärkeydestä intialaisia yhdistävänä tekijänä. Puhuimme tanssin toimivuudesta kansainvälisenä kielenä. Minä en puhunut siitä, että joillekin meistä suomalaisista saattaa olla helpompi opiskella hindi ja marathi, kuin oppia kuinka lantio saadaan heilumaan.

Kun sanapyörremyrskymme laantui ja ehdin hengittää, tunnistin tunnetilana ilon. Tuo tunne joka harvoin Intian tai Suomen yhteydessä mainitaan, mutta joka todistettavasti kummassakin asuu. Siinä meillä sitten oli suomalais-intialainen, sellainen findian, suunnitelma ja listassani olleiden OFF- merkintöjen tilalla luki ”Takeoff to Bollywood!”

Ennen kuin tietokoneen näppäimistö ehti jäähtyä, soitin kollegalle joka tuntee yhtiömme sloganin ”Designed for you”, mutta joka arvostaa myös omatekoisia, kotikutoisia asioita ja aitoutta. Näillä arvoilla kokosimme myös satunnaisen ryhmän kollegoita, ja yhden lentäjänkin, toteuttamaan suunnitelmaa ja tekemään siitä totta lennolla Ay 021 Helsingistä Delhiin.

Tällä matkalla tuumasta toimeen tapahtui paljon asioita, mutta se on sitten jo ihan kokonainen toinen tarina.

Tänään tammikuun 26. päivänä juhlistamme kunnioituksella ja ennen kaikkea ilolla Intian kansallista tasavallan päivää.

Videon myötä lähtevät terveiset lentävältä henkilökunnalta yhteistyössä Finnairin kanssa kaikkialle Intiaan!

Kuulin hengästyneen kollegani äänen. Ajattelin tihentyneen hengityksen johtuvan pitkittyneestä poskiontelotulehduksesta, mutta se olikin idea ja into, jotka vuorottelivat hänen sisään- ja uloshengityksessään.

”Kuule, tehdään flash mob meidän toimistolla lentoasemalla.”
”Flash mob? Siis tapahtuma, jossa joukko ihmisiä kerääntyy julkiselle paikalle ja tekee ennalta sovittuna ajankohtana jotain odottamatonta. Yllätys kasataan yleensä internetin välityksellä, jossa kerätään osanottajia ja sovitaan aika, paikka ja tehtävä asia?”, kysyin varmentaakseni kuullun ymmärtämisen. Hengästys oli jo minunkin äänessäni ja tiesin, että kyllä. Tehdään.

Sen jälkeen suorinta tietä tietokoneelle haravoimaan vapaapäiväläisiä sovittuun ajankohtaan, joka sattumalta oli kansallinen epäonnistumisien päivä. Sattumaa sen sijaan ei ollut se, että vapaamielisiä itsensä likoon laittajia joukoistamme yhteiseen hyvän mielen osoitukseen oli helppo löytää.

Illalla hengityksemme sai jo hyperventilaation ja hysterian muotoja. Olin ajanut hätäpäissäni hakemaan tyttäreltäni ”urpotason” askelsarjat ja sieltä nopeasti kaverini luo. Meidänhän piti tehdä sitten muille osallistujille opetusvideo tapahtuman facebook-sivulle. Olohuone, musiikkia, kaksi aikuista ihmistä, kamera käyntiin ja paljon naurua; täysin julkaisukelvotonta materiaalia. Ja sitten tietenkin julkaisimme.

Seuraavissa harjoituksissa meitä oli jo kolme. Prosentuaalisesti ei ihan huima luku reilun kahdenkymmenen hengen tiimistä. Uusi harjoitusvideo julkaisuun poissaoleville. Poissaolevuus oli kuitenkin vain fyysistä, sillä henkinen läsnäolo oli luettavissa sivulle kirjoitetuissa kommenteissa.

”Hei, olen Hong Kongissa enkä pääse harkkoihin. Vedän omiin nimiin hotellihuoneessa.
”Terveisiä Tampereelta. Treenaan koiran kanssa. Se näyttää olevan iloinen.”
”Vantaalta kuittaa. Aamuharkat vedetty. Lapset järkyttyneitä”
”Kuinka monta kertaa pyöritään ympäri? Korkokengät on hankalat. Koittakaa!”

Kun kolmansissa ja neljänsissä harjoituksissa osallistujia oli puolet tiimiläisistä, hengittäminen tasaantui. Aika alkoi loppua ja matkan maali häämötti.

Vihdoin ja viimein kenraaliharjoituksissa me kaikki olimme paikalla. Sovitussa paikassa, sovittuna aikana, sovitussa asussa ja sovitussa ajatuksessa: Harmiton hassuttelu ja yllättäminen vaikuttaa positiivisesti hyvinvointiin!

Esimerkiksi näin:

Tässä vaiheessa matkustajat yleensä keskittyvät viihteeseen, töihinsä tai laskevat lampaita saadakseen unen. Kun kärryt ovat poissa käytäviltä, estradi on  niin sanotusti vapaa ja liikuntamahdollisuus hyödynnettävissä. Aika usein koneen keittiön kulmalla saattaakin nähdä nilkkojen pyöritystä tai kissamaisia venyttelysarjoja, aina joogan aurinkotervehdyksiin asti.

Ihmisen vaakasuuntainen näkökenttä on 180 astetta, ja lorun kohdassa ”miny moe”, havaitsin noin 175 asteessa oikein reippaan, hyväkuntoisen näköisen ja punaposkisen miehen. Jokin toinen aisteistani viestitti, että hän haluaisi puhua minulle. Laskin tavarat käsistäni ja käännyin saadakseni paremman katsekontaktin. En muista, teinkö jonkin raflaavan aloituskommentin, kuten ”Niin?”, vai muutinko vain muotoani kysymysmerkiksi, mutta joka tapauksessa se toimi.
”Minulla on nyt vähän kummallinen olo. Nousi tällainen kuumotus ja punotus kasvoihin.”
Kling kling, soittivat hälytyskellot päässäni ja säestivät epäilyksiäni mahdollisesta allergisesta reaktiosta.
”Minä en ole allerginen millekään”, mies vastasi.
”Jos nyt ihan vähän jollekin?” jatkoin härkämäisen itsepäisesti.
”EI OLE ALLERGIAA.”, hän kolisti sarviaan takaisin.

Siinä vaiheessa ajattelin, että hyvä niin, sillä aloin epäillä kykyäni erottaa terveen punan, raivon punan ja allergisen reaktion toisistaan. Kävin mielessäni läpi toimintamalliamme sairauskohtausten varalta. Keskustelumme kääntyi kuitenkin yleisemmälle taholle, ja puhuimme kevyesti eksoottisista mausteista, äyriäisistä, sitrushedelmistä, kaikenmaailman ristikkäisallergioista ja apteekeissa myytävistä antihistamiineista.
Tällä kaverilla, jolla ei siis ollut allergiaa, oli tarkemmin ajateltuna kyllä ollut tällaisia äkillisiä punoituksen ja epämiellyttävän olon tuntemuksia muutamia kertoja aiemminkin. Tuon tiedonmurusen innostamana esitin hänelle vienon toiveen muistaa ottaa huomioon mahdolliset allergiset reaktiot.

Punoitus oli jo tasaantunut ja matkustaja tunsi itsensä väsyneeksi, joten saattelin hänet takaisin paikoilleen. Otin hyllyltä peiton ja laitoin sen hänen päälleen. Mielessäni lauloin laulua ”karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme”,
mutta vain mielessäni, sillä kohteenahan oli terve suomalainen mies.

Valtakunnassa oli kaikki hyvin. Sen varmistin vielä useaan otteeseen kulkien syystä, mutta myös syyttä, käytävää edestakaisin kaikki aistit avoimina.

Kun laskeuduimme Helsinkiin, en ehtinyt edes avata suutani tai muuntaa itseäni kysymysmerkiksi, kun tämä matkustaja heilautti kättään hyvästiksi ja sanoi hymyillen: ”JOO JOO!”

Hymyilin takaisin lammasmaisesti ja tulkitsin sanat näin: ”Kiitos. Käyn apteekissa pikapuolin.”

Tapaukseen ei siis sitten sisältynyt dramatiikkaa ja hyvillä mielin lähdin kotiin nukkumaan.

Kun aikaa oli kulunut jo kuukausi, eikä tapaus ollut tullut uniini, lähdin uuteen matkaan Hampuriin. Alla upouusin Embraer-kone ja mukana uudet matkustajat. Kun otin koneen ovella vastaan matkustajia, myös yksi heistä näytti tutulta.
Ehkä ei sittenkään, ajattelin, koska hän ei kiljunut riemusta tai osoittanut lievempiäkään oireita, joista voisi tulkita, että kyseessä olisi iloinen jälleennäkeminen.

Myöhemmin jaoin lehtiä matkustamossa ja katseemme kohtasivat jälleen.
Voi hitsi, kun ei ole norsun muistia. Siis kuka hän on? Joku laulaja? Tuttu tv:stä? Miehen työkavereita? Olin kulkevinani muina miehinä käytävällä edestakaisin.

Tuskastuin ja päätin helpottaa tehtävääni. Siis nyt vain menen ja kysyn häneltä!
”Ollaanko me tavattu joskus?” Äh, ei sellaista. Se kuulostaa ihan kuin olisin hakemassa häntä tanssimaan. Tai sitten hän vastaa” EI!” ja minä joudun naurahtamaan hermostuneesti ja vetäytymään kilpikonnapuolustukseen.
Niin, tai jos hän on uutistenlukija televisiosta? Silloin hän varmasti luulee, että minulla ei ole elämää, vaan istun iltaisin sohvassa tervehtien iloisesti tv-ruutua.

Sitten vaan pysähdyin hänen viereensä ja kuulin kysyväni sen. Sen pelottavan ja tyhmän kysymyksen. Esitinkö sen sitten liian aggressiivisesti tai onko äänensäädössäni jotain häikkää, sillä matkustaja nosti äkkinäisellä liikkeellä kädet ylös antautumisen merkiksi! Sen jälkeen tajuntaani tulvivat hänen hätäiset sanansa: ”Sorry, mutta mä en oo vieläkään käyny apteekissa hankkimassa niitä antihistamiineja!”

Sinäkö se oot!  Kuinka olinkaan voinut unohtaa. Tunsin vilpitöntä iloa tapaamisesta, mutta myös rehellisyydestä. Muistelimme vähän menneitä, unohdin nalkuttaa ja vakuutin, että en ole vihainen.

Vannon myös, että sattuminen samalle lennolle oli puhdas sattuma. Vaikka asiakaspalveluamme kehitetään koko ajan, se ei vielä ole tasolla ”Maijal oli karitsa, karitsa, karitsa. Minne Maija menikin, se seuras mukana.” Siis sellaista muotoa, että meitä lentäviä lähetettäisiin seuraamaan yksittäistä asiakasta.

Helena Kaartinen

Viimeksi, kun lähdin tarjoilun jälkeen keräämään matkustamoon jääneitä roskia, pysähdyin juttelemaan sattumalta samassa koneessa olleen siskonpoikani kanssa. Sitten vaihdettiin toisen matkustajan kanssa faktoja jatkolentoasioista. Rivejä myöhemmin tunnistin ns. puolitutun. Luonnollisesti esittäydyin myös hänen kaverilleen. Herrat olivat reissussa lomamielellä ja avoimella asenteella. Ai niin, he ovatkin tunnettuja positiivisuudestaan. Vaihdoimme kokemuksiamme kohteesta. Keskustelu oli sellaista yleismukavaa tunnelmanluontia ja hyvänolontunnetta pienillä puheilla. Ei yliannostuksen vaaraa. 

Kun kaarsin takaisin keittiöön, melkein tyrmäsin ja törmäsin matkustajan, joka oli lähtenyt liikekannalle. En muista, miten aloitimme keskustelun, mutta kohtaamista en unohda. Apua, kuulostaako tämä nyt rakkaustarinalta? Sellaista, jossa mantelinmuotoiset turkoosinvihreät silmät katsovat väkisin otsalle taipuvan hiussuortuvan takaa, minulla ei kuitenkaan ole tässä kohtaa tarjottavana. Voisin kirjoittaa äidinrakkaudesta, mutta hän ei ollut poikani. 

Ulkonäköperiaatteella hänet olisi voinut kategorioida vaihto-oppilaaksi. Mutta ei ollut. Hän oli suomalainen 25-vuotias nuorimies, joka asuu Amerikassa, tekee sieltä Aasiaan asti ulottuvaa bisnestä ja lentää melkein yhtä paljon kuin minä ja kollegani. Hiussuortuvani ei liikahtanut, mutta pienet rusinanmuotoiset silmäni saattoivat pyörähtää hämmästyksestä. Suut suolsivat sanoja ja korvat kuuntelivat sitäkin tarkemmin. Keskustelu lainehti maanosasta toiseen ja yhteisenä kemiallisena aseena toimi asenne. Asenne, joka koostuu avoimuudesta, uteliaisuudesta, erilaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.  

En kuvitellut toimivani bisnespartnerina tai bisneksen neuvonantajana, mutta ajatusten ja asioiden hämmentäjänä kyllä.

Ikään kuin rohkaisuryyppynä minulla toimi Insanon järjestämä ideapiiri, johon osallistuin ennen joulua. Sielläkin osallistujat edustivat keskenään erilaisia ammatteja, eivätkä liiketoimet kohdanneet millään muotoa. Kuitenkin kun aiheita sekoiteltiin, viilattiin, paisuteltiin, koristeltiin ja karsittiin innostuneessa ilmapiirissä, jokaisen antama omaleimainen mauste oli tärkeä. Ainutlaatuinen ja erilainen.

Samantapaisella kaavalla toimi tämän asiakkaan ja minun yhteinen tarina, jossa siis vaihdettiin tietoa ja käyntikortteja suudelmien sijasta.

No totta puhuen, hän vielä kirjoitti muutaman ravintolan nimen, jotka välitin eteenpäin suosituksia kysyneelle matkustajalle, ja minä lainasin hänelle matkaopaskirjaani luettavaksi.

Sitten minun oli taas aika keskittyä perustehtäviin ja valmistella toista tarjoilua. Kollega oli seurannut toimiani ja sanoi hymyssä suin: ”Aloit sitten minglata oikein tosissas!” Se kuulosti huvittavalta. Kuvittelin lennon tapahtumia.  uunihansikas ja teekannu käsissä kuvattuna sanoilla: ”Olin minglaamassa, puffaamassa, lobbaamassa ja boostamassa asiakasmiitingissä.” Aika trendikästä, mutta ei istu kovin hyvin brändiini.

Nämä positiiviset tapahtumat olivat minulle kuin arvokas helminauha. Kiedoin ne silkkiin ja samettiin syvälle sydämeeni ja uskoin taas vahvasti hyvän kierrättämiseen. 

Ihan pettämättömäksi aseeksi helminauhani ei kutienkaan ole osoittautunut. Yritin ulkomailla kielitaidon ulottumattomissa saada taksia. Ensimmäiselle näytin hotellin korttia etuikkunasta. Hän sulki ikkunan ja porhalsi pois. Seuraavan taksin tullessa avasin etuoven ja näytin hotellin korttia ja karttaa. Hän vetäisi rivakasti oven kiinni ja antoi kaasujalan puhua loput.

Kolmannen tullessa paikalle syöksyin takapenkille, vedin itse oven kiinni ja vasta sitten annoin kortin ja kartan. Kuski kaiveli kielellään hampaanvälejään ja käänteli korttia. Sitten karttaa. Minusta vaikutti, ettei hän nähnyt kunnolla, joten työnnyin etupenkkien väliin ja asetin lukulasini hänen päähänsä ja osoitin hotellin sijaintipakkaa. Nyökytin samalla vimmatusti ja hymyilin koko naamalla. Kuvittelin luovani taas hyvän asiakaskohtaamisen. 

Sitten sanoin brmm brmmm ja viitoin eteenpäin. Hän jatkoi hampaiden puhdistusta, mutta käytti kaasujalkaakin samalla. Nojauduin pois etupenkkien välistä. Äh, työnnyin takaisin poistaakseni lukulasini hänen päästään.  Jokaisessa risteyksessä hän kääntyi katsomaan minua ja minä osoittelin kuningatarmaisesti oikeaa ja vasenta. Ja hymyilin. Kaikella hyvällä. 

Yhdessä risteyksessä kuski sitten osoitteli ovea. Hymyilin ja sanoin, ettei vielä oltu hotellilla. Toistin lauseen suomeksi. Siinä samassa kuski oli jo kurottautunut aukaisemaan takaoven. Viuuuuh, lensi kassini jalkakäytävälle. Sitten lensin minä helminauhoineni ja lopuksi omahyväisyyteni. Poistumisjärjestys saattoi olla toinenkin. Mutta varmaa on, että asiakaskohtaaminen oli ohi.

Siis trendit, brändit ja termit päivittyvät ja taksejakin tulee ja menee, mutta helminauhani on ja pysyy.

Lentoaika tällä välillä on vain noin 40 minuuttia. Mikäli ilmaisen ajan tunnetilana kirjaimin, se on KIIRE. Toisaalta meillä on selkeät reittikohtaiset askelkuviot laadittuna palvelun toteutukseen, joten lähdin ”tanssiin” luottavaisin mielin.

Tiputanssin koreografiahan alkaa peukalon ja muiden sormien yhteen läpsyttämisellä. Liike, joka on varmasti tuttu teini-ikäisten vanhemmille. Tiedättehän, kun innostuu jakamaan elämänohjeita tai muuta sellaista ja he ilmaisevat tympääntyneisyyttään: “Blaa blaa blaa…”

Tällainen mielikuva välähti päässäni, kun kuulutin ohjeita ja sääntöjä, jotka ovat lähes kaikille matkustajille pelkkää vanhan kertausta, ja meille ns. pakollisia kuvioita, mutta ehdottoman tärkeitä kuitenkin.

Askelsin sitten matkustamon puolelle ja aloitin tarjoilun bisnesluokasta. Kollegani aloitti turistiluokan takariviltä ja suunnitelman mukaan kohtaisimme koneen keskivaiheilla, kun kaikki matkustajat olisivat saaneet juomansa. Rytmitajun puutteen korvasi sisäinen kello, joka löi tasaisesti tik tak, kertoen että tarjoilu on tehtävä vauhdikkaasti. Muutama ensimmäinen rivi etenikin hyvässä harmoniassa. Kahvinkaadossa liikerata pysyi puhtaana, kun räpyttelin siipiäni ja kopsauttelin kyynärpäitä vyötärölleni. Kyykistyminen pyrstöä heiluttaen oli niin ikään loppuunviety, kun kumarruin ottamaan kärryn alimmaisesta kaukalosta lisää tarvikkeita. Olimme kaiken lisäksi liikkeissämme yhtäaikaisia kollegani kanssa.

Mutta kun oli pyörähtelyn vuoro, levy jäi minun kohdallani pyörimään paikalleen. Ruotsalainen matkustaja kysyi ensin puhunko ruotsia. Vastasin myöntävästi. Hetken kuluttua kaduin vastaustani, sillä ruotsinkielentaitoni ei sisällä Skånen murretta. Kuuntelin silti sujuvasti:”Yhdellä lapsista on allergiaa. Perheellä on jatkolentolento Helsingistä Bangkokiin. Lapset ovat saaneet luvan olla pois koulusta ihan tämän matkan takia. Millainen Helsingin lentoasema on?

Onko siellä helppo löytää jatkolennon portille? Voitko varmistaa, että meidän erikoisruokavalioateriatilauksemme ovat menneet perille. Onhan meille varattu viisi vierekkäistä paikkaa. Oletko käynyt Bangkokissa? Se lapsen allergia on aika paha. Käykö luottokortti kaikkialla? Saako sieltä helposti vatsataudin? Missä voi edullisimmin vaihtaa rahaa?  Voitko suositella jotain tiettyjä ruokapaikkoja. Entäs ostospaikat? Se lapsen allergia on todella paha. Onko tällä lennolla myynnissä purukumia? Ai niin vielä sellaista tuli mieleen, että uskaltaako niillä tuktukeilla liikkua siellä Bangkokissa?…”

Tässä siis vain se osa asioista jotka ehdin puhetulvasta poimia. Ja jonka ymmärsin. Tuktuk ja tiktak kaikuivat korvissani. Asiakkaan puhe oli ollut ympäripyöreää, mutta vaihtanut suuntaa edestakaisin kuten tiputanssin koreografiassa kuuluukin. Aika tiimalasissa kuitenkin hupeni, joten minun oli laitettava kysymyksiä tärkeysjärjestykseen.

Hälytyskelloni oli soinut lapsen allergia-asian kohdalla. Halusin ilman muuta hälventää heidän jännitystään siltä osin. Kerroin, että olemme kaikki ensiapukoulutettuja. Kerroin myös, että meillä on mahdollisuus olla lennoilla suorassa yhteydessä lääkäriin ja me… Olin vielä jatkamassa, mutta silloin syttyi turvavyövalokilpi. Musiikki seis!

Olin rivillä seitsemän, joka ei ole keskivaiheilla konetta. Kollegani oli onneksi tullut vastaan fast forward -painike pohjassa huomattuaan minun jumiutuneen paikalleni. Näytin perheelle kartan lentoasemasta, esitin pahoitteluni ajan loppumisesta ja kehotin heitä ottamaan lentoasemalla yhteyttä maahenkilökuntaan, mikäli siltä tuntuisi. Sitten tein viimeisen pyörähdyksen tarjoilukärryn kanssa, sillä tässä vaiheessa lentoa on pakko aloittaa laskeutumisvalmistelut matkustamonkin puolella.

Maassa hyvästelin perheen vielä oikein rohkaisevaksi tarkoitetulla hymyllä. Sellaisella, joka on samanlainen suomeksi ja ruotsiksi.

Nyt, kun tässä tasoittelen hengitystäni, huomaan, että tiputanssista jäi yksi liike puuttumaan – käsien yhteen taputus. En ehtinyt ikinä siihen asti. Eikä kyllä kukaan muukaan taputtanut. Vedän henkeä syvään. Kertaan suoritusta; kunto oli kyllä kohdillaan, harjoituskertoja runsaasti takana, ei vikaa välineissä ja tein parhaani, mutta nappisuoritukseksi sitä en kutsu. Ruotsalainen perhe pyörii vieläkin mielessäni. Sen lisäksi, että heillä oli oikeasti huoli lapsen allergiasta, heillä oli selkeästi matkakuumetta, joka oireili puheripulina. Onneksi se on täysin vaaratonta ja olen luottavaisin mielin, että loman aikana he toipuvat siitä. Nyt hengähdetään hetkeksi. Huoh.

Olen palvellut asiakkaita, jotka tulevat erilaisista kulttuureista. Koskaan kuitenkaan en ole ollut töissä paikan päällä erilaisessa kulttuurissa. En edes pyrkinyt ”geishakouluun” luettuani ”Geishan muistelmat”. Enkä pyrkinyt Kingfisherille emännäksi matkustettuani heidän korkeatasoiseksi palveluksi arvostetulla lennollaan. Mutta kun silmiini osui artikkeli ruokapaikasta, jolle Hindustan Times oli antanut kristallipalkinnon, alkoi päässäni kuhista ja kihistä. Mielikuvassani välähtivät Michelin-tähdet! Väläys muuttui suunnitelmaksi, kun huomasin tämän kachoreja tarjoilevan omistajaperheen olevan minulle tuttu. Tutumpi kuin itse sana kachori. Tai ylipäätään intialainen lounaskulttuuri. Tämä olisi koettava!

Laitoin hakemuksen välittömästi kansainväliseen työharjoitteluun asiakaspalvelupuolelle Delhiin. Vastaus tuli pian, ja se oli positiivinen. Abhisek Verma, perheen kolmesta pojasta vanhin, toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi.

Koska kyseessä oli neitsytmatkani Vanhaan Delhiin, hankin itselleni jo etukäteen kartan. Abhisek kylläkin mainitsi, etten tarvitsisi sitä. Ja kun sitten katsoin paikan päällä katunäkymää, survoin karttani suosiolla vaivihkaa laukun pohjalle. Tuskin löytäisin oikeaan osoitteeseen edes navigaattorin avulla. Tästä valokuvastakaan en pysty käsittämään, minkä talon kulmalta ja mihin piti kääntyä. Sinisen kulmalta vasemmalle? Punaisen? Äh!

Kaikki oli kuitenkin hyvin. Minulla oli kyyti työpaikalle. Tosin sitä en tiennyt, että menisin moottoripyörän kyydissä. Edellisestä moottoripyöräkyydistäni oli kolmekymmentä vuotta aikaa, mutta nyt ei ollut oikea aika tai paikka tätimäiseen käyttäytymiseen saati liikennesääntölauluun. Kypärää ei nyt vaan ollut tarjolla.  Imeydyin siis suosiolla kulttuuriohjeeseen: maassa maan tavalla. Hypätessäni pyörän päälle hyräilin kuitenkin ihan hiljaa itsekseni: ”Muista aina liikenteessä, monta vaaraa onpi eessä.” Kuvasta puuttuu laulun ääni.

Ajoimme ensin Abhisekin kotiin, ja hän vaihtoi intialaisen asun päälleen täydentääksemme tätä ” Findian (Finn-Indian) asiakaspalvelukulttuuripäivää”. Lopun työmatkasta kuljimme jalan. Ilmassa ei ehkä ollut suuren urheilujuhlan tuntua, mutta siinä oli paljon lämpöä. Jalassa olevien korkokenkien kopina ei kuulunut muiden äänien täyttämässä katuelämässä. Lämmin tunnelma oli maustettu ripauksella jännitystä, hippusellisella ennakkoluulottomuutta, lorautuksella huolenpitoa sekä litramitallisella vieraanvaraisuutta. Vatsassa tämä tuntui kuin siellä olisi ollut kupliva cocktail elämän makuja. Kuvassa tunnetila näyttää hm… miltä? Päätä sinä.

Muutamassa minuutissa saavuimme ”Jung Bahadur Kachori Wala” -lounaspaikalle. Hindustan Timesin palkintotaulu oli seinällä muovilla päällystettynä. Ilma ei enää tuntunut lämpimältä, vaan se oli kuuma ja se tuoksui sekä höyrysi. Höyryn mukana kadotin myös muutamat osaamani hindin kielen lauseet. Intiassa tosin englanti on yksi monista käytössä olevista kielistä, joten ei ollut syytä huoleen.

Asettauduimme Abhisekin kanssa työpaikalle. Vääntelin ja kääntelin itseni myymäläapulaiseksi. Henkisesti se oli helppoa, mutta risti-istunta virkapuvussa vaikeaa. Mahdotonta. Asiakkaita oli jonossa, joten ei ollut aikaa murehtia asentoa, ulkonäköä tai yhtään mitään.

En ehtinyt huomata, ihmettelivätkö asiakkaat minua. Antauduin tilanteen vietäväksi ja imin itseni kylläiseksi tapahtumia, toimintaa ja kulttuuria. Kas näin: lehdistä tehty annosvuoka, kauhallinen kastiketta, sitten toista kastiketta, kaksi kachoria kastikkeen sekaan, vielä viimeistely chilillä ja hymyllä. 16 rupiaa (noin 26 senttiä), olkaa hyvä!

Sain palvella lapsia, aikuisia, pieniä, suuria, lyhyitä, pitkiä, kokonumeroita XS, XXL ja kaikkea siltä väliltä. Toisin sanoen asiakkaita. Työpäiväni oli kertakaikkisen mainio. Se, mitä siinä höyrytessäni menetin, olivat vain meikit ja kampaus, kuten kuvissa näkyy.

Abhisek on hieno työkaveri. Hän soitti, kun niin oli sovittu. Hän tuli, kun niin oli sovittu. Hän piti huolen kaikesta ja sai minut tuntemaan itseni sekä hyväksytyksi että hyväksi työntekijäksi.

Abhisekin Findian finn -puoli perustuu vahvasti siihen, että hän on yksi Finnairin intialaisesta matkustamohenkilökunnasta. Siis kollegani lennoilla Helsinki–Delhi–Helsinki. Lentoaika tällä välillä on noin kuusi ja puoli tuntia, ja aina silloin tällöin jää hetki aikaa vaihtaa ajatuksia palvelukulttuureistamme. Niiden eroista ja yhtäläisyyksistäkin. Ikään kuin täydentää sitä keskinäistä Findian tunnelmaa.

Toivon, että Abhisek ja kaikki muutkin intialaiset kollegamme tuntevat samalla tavalla meidän kanssamme työskennellessään kuin minä sain tuntea Delhissä. Miehistön keskinäisen tunnelman välittymistä matkustajien puolelle ei pysäytä edes keittiön edessä oleva verho.

Mutta useammankin lennon jälkeen, olen joutunut toteamaan: ”Ei mennyt niin kuin elokuvissa.” Käsikirjoitus eli omaa elämäänsä. Roolit muuttuivat, eikä vuorosanoja ollut voinut opetella etukäteen. Kaiken kaikkiaan lennot ovat asiakaspalvelupuolella kuin joukko sekalaisia improvisoituja kohtauksia. Improvisaatioteatteria.

Eräällä Helsinki–New York -lennolla ensimmäinen mainittavampi kohtaus sijoittui heti esityksen alkuun. Olin vastaanottamassa matkustajia bisnesluokassa kädessäni Iittalan kristallit hopeatarjottimella. Bisnesluokan matkustajilla ei nykyään enää ole selkeitä ulkoisia bisnesluokan matkustajan merkkejä. Ikähaarukka on vauvasta vaariin. On naisia. On miehiä. Vaatetus on vapaa-ajan asuista perinteisiin liikemiespukuihin.

Yksi rouva ei oikein mahtunut mihinkään muottiin. Hänellä oli pikkuinen sievä käsilaukku, joka oli kyllä oikeassa mittasuhteessa hänen edustamaansa ”Edith Piaf” -kokoon. Kaksi jättimäistä muovikassia eivät olleet suhteessa mihinkään. Edith Piafin minulle toi mieleen myös vahva puna huulilla ja varpusmainen epävarmuutta huokuva eksyksissä oleva olemus.

Tunnustan, tunnustan. Olin varma, siis ihan varma, että hän oli tullut väärään osastoon. Tarkastuskortti kuitenkin osoitti minulle, että olin väärässä. Rouva kuului bisnesluokkaan. Piste. Kuten myös ne muovikassit. Piste, piste, piste.

Saattelin rouvan paikalleen ja tarjosin juotavaa. Hän otti minuun tiukan katsekontaktin ja puristi molemmin käsin kassien kahvoja. ”Voinko auttaa ja sijoittaa tavaranne yläpuolellanne olevaan hyllyyn?” Katse ja ote tiukentuivat entisestään.

Vieressä istunut miesmatkustaja yritti auttaa minua niin sanoin kuin elein. Näytti jopa rouvalle esimerkkiä kuinka reippaasti hän laittoi omat tavaransa hyllylle. Taaempana istuvat herrat seurasivat tilannetta ujo hymyntapainen ilme kasvoillaan. Minua alkoi naurattaa. Ajatus karkaili elokuviin. Reippaammanlaisessa komediassa minä tarttuisin nyt muovikasseihin ja tempaisisin ne hyllyyn, jolloin rouva lennähtäisi vauhdilla sinne itsekin. Tai ehkä käsikirjoittaja olisi kirjoittanut, että tarttuessani kasseihin, ne repeäisivät ja sieltä tippuisi timantteja lattialle. Se nyt olisi sitten jo seikkailuelokuva.

Palasin improvisaatioon ja kokeilin miimisiä ilmeitä ja eleitä. Huolimatta ympärilläni leijuvasta myötähäpeän aallosta, tunsin myös hetkellisen voittajolon, kun rouvan ote kirposi köydenvetokohtauksen päätteeksi. Kiitin häntä englanniksi, vaikka oli jo käynyt selväksi, ettei hän ymmärtänyt sitä yhtään enempää kuin suomeakaan. Sanoin hänelle myös: ”I`ll be back!” havahtuen siihen, että nuo kuuluisat sanat kuuluivat Arnold Schwarzeneggerille elokuvassa The Terminator.

Seuraava mainittavampi kohtaus alkoi, kun saavutimme matkalentokorkeuden. Noustessani miehistöistuimelta, jota myös jumpseatiksi kutsutaan, siitä kuului ”PHFIUU” istuinosan noustessa seinää vasten. Vielä MD-11-koneissa jumpseatiltä noustessa säestävä ääni oli ”SLÄM”! Tekniikka kehittyy, mutta on asioita, jotka ovat vielä ennallaan. Tällä lennolla sellaista edustivat Yhdysvaltoihin tarvittavat maahantulolomakkeet. Muistin ”Edithin”. Siispä Back in Business.

Siellä hän istui taas muovikassit sylissään, mutta nyt luottavaisempana, ja sain asettaa käsimatkatavarat lattialle, jotta hän voi säilyttää niihin näköyhteyden. Annoin maahantulokaavakkeet ensin vierustoverille. Hän oli yhteistyöhaluinen. Kuin mallioppilas kerta kaikkiaan. Hän esitti rouvalle passiaan. Rouva nyökkäsi passikuvalle hyväksyvästi hymyillen, mutta elekään ei viitannut siihen, että hän olisi alkanut kaivaa omaansa esille aarrekätköistään.

Osoittelin sormellani pikkuista käsilaukkua. Sitten suuria muovikasseja. Sitten osoitteluni kiihdytti tahtiaan ja sormeni heilui ympyrää, jonka muodostivat vieruskaverin passi, maahantulolomake, suuri kassi, rouva, pikkuinen käsilaukku, minä ja kynä. Vastalahjaksi sain vahvasti punatun suun muodostaman hymyn.

Tartuin pikkuiseen laukkuun ja varovaisesti aloin avata sitä. Taaemman penkin yleisö pidätti hengitystään. Tai sitten vain kuvittelin niin, koska pelkäsin rouvan reaktiota ja sitä seuraavaa mahdollista ääniefektiä.

Mutta, ah, turhaan, aivan turhaan. ”Edith” oli päässyt mukaan juoneen. Hän loihti pussukoistaan passin esille, vilautti kuvaa vieruskaverille ja ojensi sen sitten minulle. Ensimmäinen havaintoni oli: Puolan passi. Jo tällainen tiedonmurunen syvensi yhteyttämme siinä määrin, että sisälläni läiskähti lämmin läheisyyden tunne. Halusin jakaa Puola-tietouteni hänen kanssaan ja kiteytinkin sen sanaan Warsaw. Hän ei juurikaan vaikuttunut sivistykseni määrästä, joten käänsin sivuja passissa.

”Edith” oli 81-vuotias, eikä hän ollut ”Edith”. Hän oli Helena. Mikä sattuma! Riemastuin kuin lapsi. Yht`äkkiä olin viidakossa ja osasin painia krokotiilien kanssa ja huutaa ääniefektejä eläinkunnalle. Mutta koska en ollut Tarzan edes tässä improvisoidussa kohtauksessa, painoin käteni rouvan olalle ja sanoin ujosti: ”You Helena. Me Helena!” Pieni viive. Äänettömyyttä. Sitten pieni suuri kohtaus. Helena nousi seisomaan, kietoi kätensä ympärilleni ja rutisti minuun kaiken jännityksensä ja kielitaidottomuutensa. Jos silmäni eivät olisi sumentuneet omista kyynelistäni, olisin takuulla nähnyt takarivinkin matkustajien taistelevan kyyneltulvaa vastaan.

Ei se nyt ehkä mikään Titanic-kohtaus ollut, mutta kaunis hetki, joka oli ohitettava velvollisuuksien odottaessa. Seuraavaksi Mission Impossible: maahatulokaavakkeen täyttäminen. Aloitin täyttämisen passin tietojen perusteella. Samalla Helena aloitti valokuvien näyttämisen. Hänellä oli oikein valokuva-albumi. Nyökyttelin nimille ja kuville. Sanoin tietyin väliajoin mmm, ahaa, hmm, yesyes jne. Samalla mietin, miten hän ikinä laittaisi kaavakkeeseen rastit oikeisiin kohtiin. Vieruskaverikin näytti huolestuneelta, vaikka nyökkäili tahdikkaasti valokuville. Välillä Helena silitti kättäni ja minä väänsin hymyä huulilleni, joista olin hermostuksissani pureskellut huulipunat pois jo aikoja sitten.

Suljin albumin määrätietoisesti ja ojensin kynän hänelle. Osoitin kaavaketta. Vieruskaveri heilautti innostuneena omaansa osoittaakseen, että hei, nyt täytetään kaavakkeita. En voinut rastittaa oikeita vaihtoehtoja rouvan puolesta. En tiennyt, oliko hänellä rikollista taustaa tai oliko muovikasseissa niitä timantteja. Sohin taas sormellani sinne sun tänne. Tai siis vieruskaverin paperiin ja Helenan paperiin tarkoittaen, että lunttaa siitä. Please.

Päässäni pyörähti elokuvaraina käyntiin. Siinä NYPD nappaisi hänet kentällä. Helena huutaisi minulle: ”Helena!” Ja NYPD nappaisi minutkin. Taustalla huutaisivat hälytysajoneuvojen äänet, ja kuvassa meitä vietäisiin sellaisella vauhdilla, että muovikassit näyttäisivät soikeilta, meidän jalkamme eivät koskettaisi maanpintaa ja huulipunat olisivat levinneet poskiin asti.

Havahduin napsuttavaan ääneen, joka kuului kaavakkeesta pöydällä, kun vieruskaverin etusormi napsautteli kohtia joihin oikea rasti piti laittaman. Minusta kuului jumpseatmainen ääni ”PFHIUU”  helpotuksen huokauksena ja merkkinä kohtauksen päättymisestä.

Kun saavuimme New Yorkiin, vielä ovella Helena laski muovikassit käsistään ja näytti minulle valokuvaa nuoresta perheestä avoauton edessä. Oletin sen olevan kuva hänen lapsistaan ja lastenlapsistaan. Kuvittelin hänet ajelulle mukaan. Muovikasseja en saanut mahdutettua autoon edes mielikuvissani. ”Kyllä, kyllä”, sanoin. ”Kohta te tapaatte. Ihan pian. Vietätte yhdessä jännittäviä hetkiä. Ennalta arvaamattomia retkiä. Ihan mitä tahansa ihmeellistä voi tapahtua!” Vihdoin vaikenin, kun tajusin, että sanani saattaisivat kuulostaa uhkaavilta ja kummallisilta, jos hän ei olisikaan vain yksi maailman suloisimmista ja rohkeimmista kielitaidottomista mummeleista matkalla viattomalle perhelomalle.

Jos näitä improvisoituja lentonäytelmiä pitäisi nimetä, niin nimi voisi aina olla yksi mainoslauseistamme; Fly Like Never Before! – Meillä on aina ensi-ilta. The End!

Helena Kaartinen

P.S. Koska kyse ei ollut elokuvasta, ei jaeta Oscareita tai Jussi-patsaita. Koska kyseessä ei ollut luokkaretki, ei Hymypoika-patsaita myöskään voida jakaa. Mutta jos saisin jakaa, urhoollinen, improvisoiva Helenan vieruskaveri saisi ne kaikki!

Ystävältäni saadun intialaisen hyvinvointiohjeen ”no hurry, no worry, no curry” noudattaminen osoittautui kuitenkin mahdottomaksi heti alkumetreistä lähtien. Söin currya viikossa enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Hurry oli positiivista, ja jalkani tuskin koskettivat maata ikään kuin lentäessämme paikasta toiseen.

Yllättäen olikin jo lähdön hetki, jota seurasi mahalasku Mumbain lentoasemalla. Lähtöselvitysvirkailija nimittäin katsoi minuun ilmeellä, jonka toivoin kertovan rankasta juhlinnasta edellisenä iltana, mutta ei. Katse suunnattuna minusta hieman vinoon, hän sanoi vaimealla äänellä: ”Delhissä on sankka sumu. Päätämme puolen tunnin sisällä lennetäänkö lentoa ollenkaan tänään.”

Huomasin kuinka pitkä aika puoli tuntia onkaan hokea itselleen: ”Don’t worry, be happy!” Oli varsin haastavaa näyttää huolettomalta matkailualan ammattilaiselta ja vaihtaa jalalta toiselle hokeman rytmissä.

Vihdoin ja viimein saimme tiedon, että lento lennetään. Hurray! Hurry, hurry, hurry! Lähtöselvitys, lähtöaula ja hetken kuluttua uusi mahalasku; lentoa ei lennettäisikään.

Virkailijat palauttivat anteeksi pyytäen lippuja kolmessa jonossa. Worry oli laskenut synkän painavan viittansa jonottajien ylle. Apatiaa, alakuloa ja aneemisilta vaikuttavia olemuksia. Paitsi yhdellä. Miehellä, joka kuvitteli, että reippaalla raivolla asia selviäisi. Hän meuhkasi kaikissa jonoissa ja katsoi aika ajoin meitä muita, kuin haastaen mukaan. Meille muille taas oli selvää, että vaikka muodostaisimme pienimuotoisen mielenosoituksen ja huutaisimme iskulauseita kaikki yhteen ääneen Mumbaissa, se ei hälventäisiä sumua Delhin lentokentän yltä.

Olin siis ostanut lipun iltalennolle varmistaakseni, että ehtisin varmasti aamun jatkolennolle Delhistä Helsinkiin ilman worrya ja hurrya. Nyt ne olivat molemmat minussa ja säntäilin eri lentoyhtiöiden tiskeille ostamaan uutta lippua aamuksi. Vihdoin neljännellä tiskillä onnisti. Tai sain lipun koneeseen, jolla EHKÄ ehtisin.

Asettauduin worryn kanssa odottamaan aamua. Ehkä kasvoillani näkyi väsymyksen lisäksi myös kohtaminäpurskahdanitkuun-ilme. Ja jos ei näkynyt, niin siltä minusta ainakin tuntui. Kaipasin currya. Hurry odotteli sivummalla myös aamua, mutta ei nopeuttanut yön tunteja mitenkään. Varmistin tekstiviestillä kotoa, että Finnairin kone oli lähtenyt ajoissa Helsingistä. Ja olihan se. Söin tuliaisiksi tarkoitetusta suklaakakusta palasen ja mietin miten lyhyt aika se puoli tuntia olikaan ollut, ja miten viikko oli mennyt nopeammin kuin yksi yö. Syytin worrya ja kostoksi söin koko kakun.

Kun lähtöselvitysvirkailija aamun koitteessa ilmestyi paikalle, ryntäsin heti tiskille. Olin ajautunut siihen pisteeseen, että avautuminen pelostani myöhästyä jatkolennolta oli väistämätöntä. Melko amatöörimäistä, mutta kovin inhimillistä. Siinä vaiheessa, kun kerroin virkailijalle lomakokemuksiani, huomasin, että hänen keskittymiskykynsä ei ollut enää ihan parhaimmillaan. Tai ehkä huomasin sen taakseni kertyneestä jonosta ja suunnistin lähtöportille. Liikkeissäni oli yliammuttua ripeyttä. Ikään kuin olisin kuvitellut sen tarttuvan koko Intian lentoliikenteeseen.

Oliko sillä sitten vaikutusta? Ainakin lähdimme kohti Delhiä aikataulussa.

Lysähdettyäni paikalleni vedin peiton päälleni ja ajattelin heittäytyä maailmanmatkaajaksi, joka ei pienistä hätkähdä. Suklaakakun tahmainen suuni kaipasi currya. Intialainen vieruskaverini taas kaipasi juttuseuraa.

”Näin sinut viikko sitten, kun tulit Mumbaihin”, hän avasi keskustelun. ”Vai niin,” vastasin ja ajattelin, että siinäpä outo tyyppi. ”Meillä taitaa olla sama matka? Olen menossa Helsingin kautta Riikaan. Yritin jo eilen, mutta pyörittyämme aikamme Delhin yllä sumussa, lento käännytettiin takaisin Mumbaihin. Olen huolissani ehtimisestämme,” hän jatkoi.

Vaihdoin salamannopeasti mielipidettäni hänestä. Miten niin outo? Ei ollenkaan. Itseasiassa avoin ja rehellinen ihminen. Sellainen, jonka kanssa voi jakaa worryn ja hurryn. Olisin jakanut currynkin, mutta nukahdin.

Laskeuduimme aikataulussa. Hymyilimme uuden matkakaverini kanssa toisillemme. Meillä oli paljon yhteistä; tavoite, suunnitelma, jaettu worry ja hirmuinen hurry.

Kun köröttelimme bussissa kotimaan terminaalista kansainväliselle puolelle, ajattelin, että olimme toteuttamassa yhteistä tavoitetta, vaikka emme olleet edes esittäytyneet toisillemme. Istuimme hiljaa luoden aina silloin tällöin toisiimme pienen hymyn jota seurasi kannustava nyökkäys. Olin saada hysteerisen naurukohtauksen. Sellaisen helpotuksesta johtuvan totaalisen hallitsemattoman
joka on yhtä lähellä itkua kuin naurua.

Ennen kuin ehdin nolata itseäni, saavuimme terminaaliin. Enää viimeinen osuus ja olimme maalissa. Kruunasimme täydellisen suorituksemme kohteliaalla kädenpuristuksella. Ele oli kohtuuttoman vaatimaton suhteessa tunnetiloihin, jotka olimme yhdessä kokeneet.

Lennolla Delhistä Helsinkiin, havahduin siihen, että no hurry, no worry ja no curry. Kaikki olivat poissa. Olin aivan tyhjä. Antauduin tyhjyydelle totaalisesti latautuakseni uudelleen. Kertasin hyvinvointiohjetta. Itseasiassa hurry, worry ja curry ovat loistavia elämänmausteita. Saatavilla ilman lääkärin määräystä, mutta nautittava sopivina annoksina.

Helena Kaartinen

Aloin miettiä ihmisiä ja tunnetiloja eri sävyissä. I see trees of green…red roses too… ja kuitenkin “What a wonderful worldin” kuunteleminen tuntui oranssilta! Testin tulos ei kertonut, että jään helposti jumittamaan minua kiinnostaviin asioihin kunnes löydän jotain uutta.

Lennolla Oslosta Helsinkiin siirryin tarjoilemaan turistiluokan puolelle, missä ihmiset istuivat lukien tai katsellen ikkunasta maisemia. Vasta nyt huomioni kiinnittyi ikäisteni pariskuntien ryhmään intialaisia. Rouvat erottuivat värikkäissä upeissa sareissaan riisuttuaan päällystakkinsa, vaikka vaikuttivat varsin hiljaisilta. Sattumalta huomasin, että yksi heistä oli vahingossa kaatanut teetä helmalleen ja yritti vaivihkaa sitä kuivatella. Otin kärrystäni nipun servettejä ja ryhdyin avustajaksi. Matkustaja tunsi itsensä selvästikin kiusaantuneeksi. Hänen huolellisesti punattu suunsa toisti:” No problem. It`s okay!” Minusta se oli myös okay, mutta uteliaisuuteni oli valveilla
tämän värikkään seurueen kohdalla.

Kalkutta, joka oli heidän kotipaikkansa, oli minulle kuin musta aukko; ei tietoa. Muistelin kuinka olin ylpeänä esitellyt intialaiselle kollegalleni Intian tietämyksestäni ja kertonut, että Äiti Amma vierailee usein Suomessa. Hän kysyi kohteliaasti: ”Really? Who is he?” Ei siis oikein toiminut…

Sen jälkeen olin ostanut matkamuistoksi Mumbaista myyjän suosituksesta Bollywood-klassikon Om Shanti Om. Olin painanut päähäni pääosan esittäjän nimen Shar Rukh Khan. Tai oikeastaan lyhenteen SRK. Tämä nimi oli tuttu myös kollegalleni. Tosin hänen mielestään SRK oli jo TODELLA vanha. Siis yli 40-vuotias. Näin kommentista jonkin verran punaista, mutta pakottauduin nyökkäämään hyväksyvästi.

Päätin kokeilla nimen vaikutusta tähän seurueeseen. Tuli ja leimaus! He kerta kaikkiaan syttyivät liekkeihin, kuin oranssi tulimeri. Sana levisi kulovalkean lailla. Seisoin tyrmistyneenä kärryn kahvassa kuunnellen toistettua lausetta: HÄN TUNTEE SRK:N!

Ryhmän johtaja katsoi minua hymyillen ja puisteli päätään:” Voi voi, eihän SRK ole ollenkaan paras näyttelijämme.” Sitten seurasi joukko muita nimiä. Hätäpäissäni annoin hänelle kynän ja servetin mihin laittaa mustaa valkoiselle.

Kaikki halusivat ottaa osaa keskusteluun ja julkituoda omat suosikkinsa.

Siinä ajatusten tuuletuksessa tumma teeläiskäkin kuivui. Kertasimme vielä yhdessä servetistä elokuvat jotka ovat aivan must! Niitä oli monta ja mietin, että saattaa kyllä jo kevät viheriöidä ennen kuin elokuvakarnevaalini on saatu päätökseen.
Iloinen puheensorina ja ikkunasta välkehtivä keltainen aurinko saattelivat minut laskeutumisvalmisteluihin.

Kun seurue poistui koneesta, sain yllätyksekseni pienen kassillisen intialaisia välipaloja ja vielä yhden servetin, jossa luki:”Thank you and wellcome to Calcutta!” Pyyhkäistyäni liikutuksen kyyneleen silmänurkastani, näin enää vain aniliinin punaisen helman häviävän lentoaseman vilinään.

Kotona levitin servetit pöydälle ja aloitin vimmatun googletuksen. Avasin myös messengerin ja facebookin. Minun oli pakko saada jakaa kokemus intialaisten kollegojeni kanssa. Sosiaalinen media yhdistettynä servettiviestintään toimi. Sain videoklippejä, musiikkia ja lisäinfoa sekä Kalkuttasta että elokuvista. Sain myös vinkin intialaisen Shobhaa Den -blogeista, joissa kirjoittaja ei katsele asioita vaaleanpunaisten lasien läpi.

Nyt olen siis tilanteessa josta alussa mainitsin; koukussa uuteen aiheeseen. Katselen lentotarjouksiamme ja aikataulujamme Delhiin. Väripalettini on sekaisin. Tunnen suurta tarvetta saada tietää enemmän. Kulttuurivaihtoa! Tuskinpa vien Tuntematonta sotilasta tuliaisiksi, mutta suomalaisia ajatuksia ja asennetta kylläkin.

En syöksy ”virallisesta kutsusta” huolimatta Kalkuttaan. Jos vaikka aloitan Bollywood-kaupungista? Kirjoittelen servetteihin sitten kutsuja Suomeen ja ehkäpä joku kaltaiseni siihen myös tarttuu.
Perheeni näyttää matkasuunnitelmalleni vihreää valoa, joten ei kai siinä muuta kuin kohti Intian värikkäitä seikkailuja!

Helena Kaartinen

Lokakuussa ideaa hämmennettiin ja maustettiin sanalla ”ehkä”.

Marraskuussa soppa oli valmis. Jouluvaloja alkoi näkyä kaupunkikuvassa ja ”ehkä” muuttui sanaksi ”ei” ensimmäisten joululaulujen soidessa.

Joulukuun alussa lapset järjestivät kotona jouluelokuvaputken. Haaveellisessa hiljaisuudessa he nauttivat muun muassa ”Yksin Kotona” elokuvan tunnelmista. Täydellistä näkymää: valoja, koristeltu kuusi, punaista, vihreää, kultaa, hopeaa ja lumikin satoi elokuvassa juuri oikealla tavalla. Jos heistä olisi kuulunut ääntä, se olisi ollut AAH!

Minusta kuului HUOH. Ja kertauksena vielä HUOH! Ja täysillä mentiin taas kohti perinteistä jouluamme: vuosien varrella kehittyneitä meidän perheen perinteitä.

Lahjoja ostetaan vain muutama – kunnes näen lentokentillä ja koneessa kuinka ihmiset kulkevat kauniisti paketoitujen pakettien kanssa. Itsevarmasta askelluksesta ja kassien iloisesta heilunnasta päättelen, että he ovat tehneet hyviä ostoksia, ja kaapissa lojuvat omat valintani tuntuvat mitättömiltä. Päätän ostaa muutaman lahjan lisää. Tämä on ihan jo perinteeksi muodostunut käytäntö.

Valmistelut etenevät ja tunnelma tiivistyy. Aatonaattona koristellaan kuusi ja paistetaan kinkku. Perinteiden merkeissä harmitellaan, ettemme ole ostaneet kuuseen uusia valoja. Näyttävyys nimittäin kärsii, kun toimimaton kolmasosa valosarjasta, piilotetaan seinän puolelle. Toisaalta lasten askartelemia koristeita on karttunut sen verran, ettei valosarjan toimivakaan osa oikein pääse oikeuksiinsa.

Kinkun tuoksu täyttää huoneiston. Se on joulun tuoksu, jota muovikuusesta ei tule. Kuusesta taas ei tule ongelmajätettä, jollaiseksi kinkusta tirissyt rasva on meille muodostunut. Mihin se laitetaan? Putkiston tukkeutumisen pelossa isä suorittaa tehtävän. Naapurit uskovat tonttuihin, kun näkevät hänen hiiviskelevän läheiseen metsään, joka suorastaan kukoistaa jokavuotisen rasvauksen jäljiltä.

Laulamme muutaman joululaulun. Ainakin Juicen ”Sika”. Eikä vain siksi, että se sopii parhaiten äänialoillemme, vaan koska aattona emme sitä voi laulaa, sillä se on laulu, joka saa siskontytön itkemään. Aatonaatto päättyy kinasteluun lautapelin säännöistä. Klassikko. Sekä kina, että lautapeli.

Aatto on vilskettä ja vipinää, ja täynnä perheemme perinteitä tunnelmaa myöden. Jännite säilyy iltaan asti. Joskus kinastellaan enemmän, joskus vähemmän. Syödään enemmän. Syödään liikaa. Valitellaan, että on syöty liikaa. Ollaan iloisia ja yllättyneitä saadessamme joka vuosi lahjaksi uuden pyjaman. Missään vaiheessa aattoa lapset eivät istu rivissä sohvalla rusetti päässä punaisissa samettimekoissa. Se johtuu siitä, että kaksi heistä on poikia. He eivät myöskään seiso pituusjärjestyksessä laulamassa pukille, koska kaksi vanhinta on jo täysi-ikäistä. Lapsia enää vain meille ja toivottavasti pysyvät lapsellisina aina. Lapsellisuus on meillä sekä perinnöllisyyttä että perinne.

Tapaninpäivänä riisun kuusen. Laitan ne rikkinäiset valot varmuuden vuoksi säilöön. Arki on tervetullut. Radiossa lauletaan: ”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen”. Realisti sisälläni huutaa, että eihän siitä mitään tulisi. Romantikko sisälläni herää ja esittää toiveen: ”Oi jospa ihmisellä ois lapsen mieli ja hyvä tahto arkenakin ainainen”.

Ihan perinteisesti toivotan kaikille HYVÄÄ JOULUA!

Helena Kaartinen