Ystävältäni saadun intialaisen hyvinvointiohjeen ”no hurry, no worry, no curry” noudattaminen osoittautui kuitenkin mahdottomaksi heti alkumetreistä lähtien. Söin currya viikossa enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Hurry oli positiivista, ja jalkani tuskin koskettivat maata ikään kuin lentäessämme paikasta toiseen.

Yllättäen olikin jo lähdön hetki, jota seurasi mahalasku Mumbain lentoasemalla. Lähtöselvitysvirkailija nimittäin katsoi minuun ilmeellä, jonka toivoin kertovan rankasta juhlinnasta edellisenä iltana, mutta ei. Katse suunnattuna minusta hieman vinoon, hän sanoi vaimealla äänellä: ”Delhissä on sankka sumu. Päätämme puolen tunnin sisällä lennetäänkö lentoa ollenkaan tänään.”

Huomasin kuinka pitkä aika puoli tuntia onkaan hokea itselleen: ”Don’t worry, be happy!” Oli varsin haastavaa näyttää huolettomalta matkailualan ammattilaiselta ja vaihtaa jalalta toiselle hokeman rytmissä.

Vihdoin ja viimein saimme tiedon, että lento lennetään. Hurray! Hurry, hurry, hurry! Lähtöselvitys, lähtöaula ja hetken kuluttua uusi mahalasku; lentoa ei lennettäisikään.

Virkailijat palauttivat anteeksi pyytäen lippuja kolmessa jonossa. Worry oli laskenut synkän painavan viittansa jonottajien ylle. Apatiaa, alakuloa ja aneemisilta vaikuttavia olemuksia. Paitsi yhdellä. Miehellä, joka kuvitteli, että reippaalla raivolla asia selviäisi. Hän meuhkasi kaikissa jonoissa ja katsoi aika ajoin meitä muita, kuin haastaen mukaan. Meille muille taas oli selvää, että vaikka muodostaisimme pienimuotoisen mielenosoituksen ja huutaisimme iskulauseita kaikki yhteen ääneen Mumbaissa, se ei hälventäisiä sumua Delhin lentokentän yltä.

Olin siis ostanut lipun iltalennolle varmistaakseni, että ehtisin varmasti aamun jatkolennolle Delhistä Helsinkiin ilman worrya ja hurrya. Nyt ne olivat molemmat minussa ja säntäilin eri lentoyhtiöiden tiskeille ostamaan uutta lippua aamuksi. Vihdoin neljännellä tiskillä onnisti. Tai sain lipun koneeseen, jolla EHKÄ ehtisin.

Asettauduin worryn kanssa odottamaan aamua. Ehkä kasvoillani näkyi väsymyksen lisäksi myös kohtaminäpurskahdanitkuun-ilme. Ja jos ei näkynyt, niin siltä minusta ainakin tuntui. Kaipasin currya. Hurry odotteli sivummalla myös aamua, mutta ei nopeuttanut yön tunteja mitenkään. Varmistin tekstiviestillä kotoa, että Finnairin kone oli lähtenyt ajoissa Helsingistä. Ja olihan se. Söin tuliaisiksi tarkoitetusta suklaakakusta palasen ja mietin miten lyhyt aika se puoli tuntia olikaan ollut, ja miten viikko oli mennyt nopeammin kuin yksi yö. Syytin worrya ja kostoksi söin koko kakun.

Kun lähtöselvitysvirkailija aamun koitteessa ilmestyi paikalle, ryntäsin heti tiskille. Olin ajautunut siihen pisteeseen, että avautuminen pelostani myöhästyä jatkolennolta oli väistämätöntä. Melko amatöörimäistä, mutta kovin inhimillistä. Siinä vaiheessa, kun kerroin virkailijalle lomakokemuksiani, huomasin, että hänen keskittymiskykynsä ei ollut enää ihan parhaimmillaan. Tai ehkä huomasin sen taakseni kertyneestä jonosta ja suunnistin lähtöportille. Liikkeissäni oli yliammuttua ripeyttä. Ikään kuin olisin kuvitellut sen tarttuvan koko Intian lentoliikenteeseen.

Oliko sillä sitten vaikutusta? Ainakin lähdimme kohti Delhiä aikataulussa.

Lysähdettyäni paikalleni vedin peiton päälleni ja ajattelin heittäytyä maailmanmatkaajaksi, joka ei pienistä hätkähdä. Suklaakakun tahmainen suuni kaipasi currya. Intialainen vieruskaverini taas kaipasi juttuseuraa.

”Näin sinut viikko sitten, kun tulit Mumbaihin”, hän avasi keskustelun. ”Vai niin,” vastasin ja ajattelin, että siinäpä outo tyyppi. ”Meillä taitaa olla sama matka? Olen menossa Helsingin kautta Riikaan. Yritin jo eilen, mutta pyörittyämme aikamme Delhin yllä sumussa, lento käännytettiin takaisin Mumbaihin. Olen huolissani ehtimisestämme,” hän jatkoi.

Vaihdoin salamannopeasti mielipidettäni hänestä. Miten niin outo? Ei ollenkaan. Itseasiassa avoin ja rehellinen ihminen. Sellainen, jonka kanssa voi jakaa worryn ja hurryn. Olisin jakanut currynkin, mutta nukahdin.

Laskeuduimme aikataulussa. Hymyilimme uuden matkakaverini kanssa toisillemme. Meillä oli paljon yhteistä; tavoite, suunnitelma, jaettu worry ja hirmuinen hurry.

Kun köröttelimme bussissa kotimaan terminaalista kansainväliselle puolelle, ajattelin, että olimme toteuttamassa yhteistä tavoitetta, vaikka emme olleet edes esittäytyneet toisillemme. Istuimme hiljaa luoden aina silloin tällöin toisiimme pienen hymyn jota seurasi kannustava nyökkäys. Olin saada hysteerisen naurukohtauksen. Sellaisen helpotuksesta johtuvan totaalisen hallitsemattoman
joka on yhtä lähellä itkua kuin naurua.

Ennen kuin ehdin nolata itseäni, saavuimme terminaaliin. Enää viimeinen osuus ja olimme maalissa. Kruunasimme täydellisen suorituksemme kohteliaalla kädenpuristuksella. Ele oli kohtuuttoman vaatimaton suhteessa tunnetiloihin, jotka olimme yhdessä kokeneet.

Lennolla Delhistä Helsinkiin, havahduin siihen, että no hurry, no worry ja no curry. Kaikki olivat poissa. Olin aivan tyhjä. Antauduin tyhjyydelle totaalisesti latautuakseni uudelleen. Kertasin hyvinvointiohjetta. Itseasiassa hurry, worry ja curry ovat loistavia elämänmausteita. Saatavilla ilman lääkärin määräystä, mutta nautittava sopivina annoksina.

Helena Kaartinen